Kohti sähköistä tulevaisuutta
PKS 75-juhlavuosiartikkeli 1/4; kirjoittaja: historioitsija Pekka Kauppinen
Huhtikuun alkupäivinä 1945 Suomi oli edelleen sotatilassa. Lapin perukoilla aseet olivat vaikenemassa, mutta muualla maailmassa palo roihusi edelleen rajuna.
Edellisen syksyn rauhanteon ehdot olivat olleet ankarat, joten suomalaisilla oli luvassa vain kovaa työtä. Nyt jälkikäteen voi vain ihailla ihmisiä, jotka tuolloin kaivoivat jostakin esiin henkiset voimavarat ruokkimaan edessä olleita fyysisiä ja taloudellisia ponnisteluja.
Niukkuutta jaettaessa oli toimittava oikein. Pohjois-Karjalassa oli eräillä paikkakunnilla jo ennen sotaa hankittu kokemuksia sähkövirran hyödyllisyydestä niin kotitalouksille, maataloudelle kuin yritystoiminnalle. Yksi näistä alueista oli Outokummun seutu, joka oli saanut sähköä Outokumpu Oy:n kaivokselta. Kun kaivos pääsi vuonna 1934 osalliseksi Imatran Voima Oy:n tuotannosta, niin energiaa riitti jaettavaksi entistä laajemmalle alueelle.
Liperissä 1930-luvun lopulla perustetut kaksi pientä sähköyhtiötä nojasivat dieselmoottoreiden pyörittämiin generaattoreihin. Outokumpu Oy:n myötävaikutuksella yhtiöt yhdistyivät vuonna 1940 Liperin Sähkövoima Oy:ksi. Poikkeusoloista huolimatta uusi sähköyhtiö kehittyi kaivoksen toimittaman sähkön ansiosta hyvin. Tämä epäilemättä vahvisti arvioita sähkön tärkeydestä maaseudun ja koko Suomen tulevaisuudelle. Sähköistyksen edistämistä kannatti sen vuoksi tukea tilaisuuden niin salliessa.
Kuka tai mikä olisi noissa olosuhteissa ollut parempi toteuttamaan koko maakunnan laajuista sähköistystyötä kuin maakunta itse. Liperin Sähkövoima Oy:n toimitusjohtaja Rurik Saraste oli sodasta huolimatta uupumatta kannustanut kuntia toteuttamaan yhteistyönä Puntarikosken valjastamisen sähköntuotantoon. Vaikka valtiovalta lopulta tyrmäsi tämän suunnitelman, Saraste kutsui kuntia edelleen yhteistyöhön. Nyt vain yhteinen tahto oli suunnattava kuntien omistaman sähkönjakeluyhtiön perustamiseen. Sähkö olisi saatu Outokumpu Oy:n kautta.
Tälle ajatukselle vastatuulta tarjosi maaseutukuntien ja Joensuun kaupungin syvät näkemyserot mahdollisen yhtiön omistussuhteista. Joensuu oli kipuillut sähkönhankinnassaan vuonna 1898 aloittaneen sähkölaitoksensa alkuvaiheista lähtien. Nyt se olisi halunnut uudesta yhtiöstä suuremman osan kuin muut kunnat olivat valmiita sille luovuttamaan. Suunnitelmat ja erimielisyydet jäivät kesän ja syksyn 1944 tapahtumien keskellä siltä erää ratkomatta.
Alkuvuodesta 1945 yhtiöhanketta ryhdyttiin viemään toden teolla eteenpäin. Saraste ja Outokumpu Oy:n toimitusjohtaja vuorineuvos Eero Mäkinen muodostivat parivaljakon, joka kokosi yhtiön taakse suuren joukon pohjoiskarjalaisia kuntia, liikeyrityksiä ja muutaman kunnan myös Pohjois-Savon puolelta. Maalaiskunnat vastaan Joensuu -asetelma oli sekin saanut ratkaisunsa: Joensuu oli mukana hyvin vaatimattomalla osuudella. Yhtiöjärjestyksestä sovittiin 7.4.1945, ja Pohjois-Karjalan Sähkö Oy:n (PKS) perustava kokous voitiin pitää Joensuussa 12.5.1945. Yhtiöstä tuli samalla ensimmäinen viime sotien jälkeen perustetuista maakunnallisista sähköyhtiöistä.
Huolimatta vaikeasta lähtötilanteesta uusi yhtiö oli vakavalla mielellä annettu lupaus paremmasta tulevaisuudesta. Sähkölinjojen tarvitsemista materiaaleista oli pulaa, rahaa ei todellakaan ollut tuhlattavaksi asti ja sähkönhankinnassa oli onnistuttava. Kaikki ymmärsivät, ettei koko maakunnan kattavan sähkönjakeluverkoston rakentaminen ollut nopeasti toteutettavissa. Tämä ei silti estänyt uusia kuntia liittymästä yhtiön osakkaiksi. Tuossa tilanteessa oli hyvä, että PKS:llä oli liittolaisenaan Outokumpu Oy:n kaltainen valtakunnallisesti tärkeä toimija. Vaikka kaivosyhtiö kenties haki PKS:n suunnalta tukea omille sähkönhankintaan liittyneille suunnitelmilleen, ei tämä ollut sinällään ristiriidassa maaseudun sähköistämispyrkimysten kanssa.
Jakeluverkoston rakentaminen aloitettiin kokoamalla yhteen maakunnassa jo olemassa olleita paikallisia verkostoja. Esimerkiksi Joensuun kaupunki oli myynyt sähköä ympäristökunnissa toimineille pienille sähköosuuskunnille. Nyt näiden omistamat johdot ja muuntajat siirtyivät PKS:lle. Tämä oli useimmissa tapauksissa myyjälle helpotus, sillä jo pelkästään verkoston tekninen ylläpito oli ollut raskasta ja kallista. PKS saikin ostamiensa verkostojen mukana niihin sisältynyttä sotavuosien jättämää korjausvelkaa. Tärkeintä silti oli, että yhtiö sai samalla paitsi asiakkaita, myös selvät alueelliset rajat toteuttaa sähköistystyötä.
PKS:n toimialueen sisälle jäi edelleen muutamia lähinnä taajamissa toimineita itsenäisiä sähkölaitoksia. Käytännössä koko Pohjois-Karjala, suuri osa Pohjois-Savoa ja hieman Etelä-Savoakin olivat silti maaseudun sähköistyksessä PKS:n varassa. Kaikkialla oli vallalla halu päästä osalliseksi sähköön liitetyistä uusista mahdollisuuksista. Nopeasti tätä iloa ei kaikille voitu tarjota, sillä rakennettavaa oli yksinkertaisesti liian paljon lyhyessä ajassa toteutettavaksi. Yhtiön oli yhtä aikaa järjestettävä rahoitusta rakentamiselle ja hankittava sähköä kasvavaa kulutusta vastaavasti. Niinpä tuleville uudissähköistyksen vuosikymmenille oli luvassa kelpo annos tasapainottelua erilaisten vaatimusten keskellä.
Lue muut PKS 75-juhlavuosiartikkelit:
Kilpailua ja toimitusvarmuutta 3/4